Parempaa aikaa

Mä muistan miten helppoa oli pienenä ajatella jotain. Pystyin kuvittelemaam imurille siivet, vahaliiduista salapukuisia pikkuihmisiä ja nukkekodin nuket liikkuivat salaa öisin...

Miks se ei onnistu enää? Keskittyminen on hankalaa, enkä osaa erottaa kuvitelmiani todesta. Ne ovat paljon lievempiä, mutta roikkuvat senkim edestä kiinni todellisuudessa. Minua pelottaa, joki avaa oveni ja kävelee luokseni, mutta ovi ei aukea eikä ketään näy. Ahdistun, pelottaa.

Silti on mennyt paremmin. En ole viiltänyt kuin yhdesti (ja vain yhden viillon) siitä kun viimeksi kerroin tehneeni niin. Minut laitettiin lupaamaan etten tee niin.

Olen tunteissa sekaisin... Voi luoja, miksi on mahdollista pitää useammasta yhtä aikaa? Ja miksi siitä on niin helvetin vaikea pitää päätään kiinni? Tyhmä minä.

Eilen oli kuitenkin suhteellisen hyvä päivä. Oltiin porukalla ulkona kavereiden kanssa. Vaikka selvinä oltiinkin, meno oli aikas häröä. Mahtava paikka yllytyshullulle, huhhuh.

Illalla juttelin skypessä yöhön asti kivan tyypin kanssa c: Vaikka laatu ei kauhean hyvä ollutkaan, oli yksinkertaisesti ihana puhua kyseiselle henkilölle :) leijun.

Ihmiset pitää mut pinnalla. Ne myös osaa upottaa, mutta ainakin joskus ilmeisesti kaverit on lääke kaikkeen. Tästä päivästä en tiiä kuitenkaan. Väsyttää.

Kuulokkeet hajos. Ihmissuhteet solmussa, hermot riekaleina ja ärsyttää.
Osa asioita on vähän selvempiä nyt. Huh sentään.

Väsymys

Parempi päivä välissä vaikkei kauhean hyvä tämäkään... Tekee mieli tappaa itseni ja viiltää, mutta kaveri kielsi. En aio noudattaa mutta vähentää mun pitää tän viiltelyn kanssa.

Mä oon niin väsyny.

Mulla on tosi paha olo. Sain koulussa itkukohtauksen, ja kaverit kyseli et mikä on. Käskin niitä jättämään mut rauhaan ja kuivailin silmäni siinä kuiviksi. Seuraava tunti oli niin puuduttava, että vain upposin pääni sisälle miettimään.

Mietin ihmisyyttä. Ihminen on outo eläin. Kun ihmisen läheinen ihminen kuolee, ihminen on surullinen ja kyhjöttää jossain itsekseen. Kuitenkin se kiskoutuu jossain vaiheessa muiden ihmisten joukkoon takaisin ja etsii turvaa muista ihmisistä.

Kun ihminen ihastuu/rakastuu, hän etsii potentiaaalista lisääntymiskumppania. Ihminen tarvitsee turvaa ja läheisyyttä, jotta voi hyvin. Murrosikään asti sitä tarjoaa perhe. Murrosiän aikana ja jälkeen sitä alkaa etsiä ystävistä ja kumppaneista.

Miten liittyy minuun? Minulla on ystäviä, mutta ei ollenkaan turvallisuuden tunnetta. Tarvisin sen jonkun lähelle, niin että voi maata jonkun vieressä ja tuntea ruumiin lämmön omallani. Haluaisin tietää, että muut hengittävät ja ovat todellisia. Ei se oikein tunnu siltä.

Tarvin ruumiillista läheisyyttä. En todellakaan seksiä D: vaan JUMALAUTA JONKUN josta pitää kii ja jonkun joka käyttäis muhun aikaa, halais mua ja kattois mun perään. Jos mulla olis sellainen tyyppi, en viiltelisi, joisi, polttaisi ja voisin jopa päästä yli menneistä.

...saattaa olla että tänään on bileet ja teriä. Päivitän taas jossain vaiheessa

Ihmiset elämästäni

Mua väsyttää ihan suhteettomasti ottaen huomioon sen, etten tee melkein mitään, ja sen, miten paljon nukun.
 Mulla ei oo hyvä olo. Oon surulline, turhautunu ja vaan nii kyllästyny kaikkeen. Tähän voidaan laskea vielä sekin, että vihaan itseäni, kun olen purkanut kaikkia huoliani läheisilleni. Oikeastaan... Sain juuri idean. Listaan kaikki elämääni kuuluvat ihmiset.

Äiti. Jokapäiväinen kapine, itsestäänselvyys, joka kuitenkin merkitsee niin paljon ja jota ilman en osaisi elää. Unohtuu niin monesti sanoa, että hän on minulle tärkeä. Ja silti hän on se, joka pystyy eniten satuttamaan vaikkei edes tarkoittaisi.

Isäpuoli. Ihminen joka on ollut elämässäni kymmenisen vuotta. Edelleenkään en tunne kunnolla. Aiheuttaa usein paskan olon huomautuksillaan, ja saa minut varovaiseksi ja sulkeutuneeksi jos on kotona. Vihaan sitä.

Sisarukset. Hyviä ja huonoja puolia. En osaa suhtautua heihin ja myönnän ylenkatsovani heitä... En aina tahallani mutta niin teen silti.

Julie. Vihaan, en luota täysin ja silti hän on yksi niistä harvoista joiden kanssa voin nauraa ja viettää toisinaan aikaa. Ystäväni. Ristiriitaista.

"Romeon" Julia... Kärsii ehkä eniten purkauksistani, mutta jaksaa aina lohduttaa, on tärkee ja ihana ihminen.

Veli. Ei veli varsinaisesti, mutta silti ihminen johon maailmassa eniten luotan. Näen noin kerran viikossa.

Poikaystävä. (Joka muuten vaihtui tässä välissä... En olisi uskonut) Maailman tärkein ihminen. Sille voi aina puhua mitä vaan ❤ toimii tietty molemmin puolin. Enpä tiedä että mitä tekisin ilman.

Siinä ne jotka nyt ekana tulee mieleen.

Mulla on niin kylmä. Palelen ja palelen, mutta koskaan en saa lämpöä kiinni.
 Löysin terän eilen pitkän etsinnän jälkeen. Suostuin uskomaan että se oikeasti on olemassa vasta joskus viiden viillon jälkeen. Sittenkään en ollut varma, vielä pari. Aloitin juuri uuden terän takia. Se on niin helppoa.
 Koulussa menee paskasti. Matikankokeessa laskus olivat jonkinlaista puuroa. Tuijotin mutten tajunnut niitä, en ymmärtänyt teoriaa. Ahdistuin ja halusin panna paikat paskaksi. Sen sijaan painoin pään käsiin ja yritin itkeä.
 Se ei onnistunut. Se ei ole onnistunut pariin viikkoon vaikka mitä olen yrittänyt. Tuntuu paskalta mutta kyyneliä ei vain saa silmistä...
 Positiivista tänään:
-Vietin aikaa koulussa ystävien kanssa
-Sain kuulla iloisia uutisia :3
-En myöhästynyt koulusta

Negatiivista:
-On väsyttänyt taas
-Sorruin
-Huoneeni on sotkuinen mutten jaksa siivota
-Yleisvituttaa

Nääh, sellasta tänään.

Muutokset

Miks en osaa sanoa niistä mitään? Parin viikon välein olen aina uusi ihminen. Kaikki muuttuu liian usein. Ihan liian usein.
 Vai olenko se vain minä? Liikaa ongelmia, jotta pysyisin kasassa. Haluanko mukautua johonkin muottiin? Mikä tässä on vikana?
 Joskus sitä vaan huomaa, että asiat on taas ihan eri tavalla kuin äsken. Haluan erilaisen ulkonäön kuin äsken halusin, bestis ei enää merkitsekään mitään, kipu ei enää satuta vaan hymyilee ja itse et enää osaakaan itkeä, vaan lojut tunteettomana sängyllä testaten kaikkea tyhmää, jotta saat pääsi toimimaan kunnolla.
 Mitäköhän mielialalääkkeet tekisivät minulle? Tulisiko minulle parempi olo ja pääsisinkö siitä koko ajan kasaan puristavasta tunteesta? Toisaalta, en tiedä mitä mun päässä on jossei siellä ole niitä samoja ajatuksia kuin nyt. Olenkohan se mä vai masennus, joka ei halua niistä ajatuksista eroon? Ihan samahan se on, me ollaan yhtä. Masennus ja mä, mä ja masennus.
 Äitikin on jo huomannu et jotain on vialla. Se tosin kyseli, että voisiko mulla olla joku toinen ongelma. Nimeä en muista, mutta oireita olivat huonomuistisuus, mahaongelmat (?), masennusoireet ja mitä niitä olikaan. Kilpirauhasen vajaatoiminta se taisi olla.
  Siinä menikin kauan tymmärtää et tässä on joku ongelma :) oon ollu suunnilleen tällaisella tuulella jo puolisen vuotta.
 Hukkasin terät. Vituttaa.